Helsingissä ja Vantaalla on enemmän työpaikkoja kuin työllisiä. Espoossa on enemmän työllisiä kuin työpaikkoja.Alle puolet espoolaisista työskentelee omassa kotikaupungissaan ja reilu puolet ympäryskunnissa.
Espoolaiset tarvitsevat ympäryskuntiensa työpaikkoja ja sukkulointiin sopivia liikenneyhteyksiä. Yhteyksiä tarvitaan myös, jotta Espoon ulkopuolella asuvien olisi houkuttelevaa käydä töissä Espoossa. Nyt moottoritiet, kehäväylät ja raiteet vievät enemmän kuin tuovat. Läpiajoväylät ovat myös keino ohittaa Espoo.
Samalla kun pääkaupunkiseutu on kasvava yhteinen työssäkäyntialue, se on monille myös yhteinen palvelu- ja harrastusalue. Jos päivittäinen tai viikottainen elinpiiri on laaja, voi hyödyntää alueen kaikkia mahdollisuuksia. Yksi kirjasto tai uimahalli voi olla kodin lähellä, toinen työpaikan lähellä ja kolmas matkan varrella. Kaikkien ei tarvitse tarjota samaa palvelua, kunhan ne suovat riittävät peruspalvelut niille, jotka liikkuminen on hankalampaa. Varsinkin espoolaisille palveluverkkokin on kuntien yhteinen asia.
Työpaikkaomavaraisuutta tulee joka tapauksessa edistää. Olemme nyt alakynnessä. Palvelutyöpaikkojen osuus on Espoossa peräti 83%. Monipuolistamisestakin voisi olla monelle hyötyä. Yrittäjyyskasvatusta espoolaisissa oppilaitoksissa tulee edelleen vahvistaa.
On olemassa monta erilaista Espoota. Tiheästi asutussa etelässä joukkoliikenteen kasvava hyödyntäminen on helpointa. Keski-Espoon haja-asutusalueen julkisen liikenteen katvealueilla ja Pohjois-Espoon harvaan asutuilla alueilla autoilu on lähes kaikille välttämätön ja ainoa vaihtoehto. Yhdet ja samat kaupunki-, liikenne- ja palvelusuunnittelun periaatteet eivät ole realismia kaikilla Espoon erilaisilla alueilla.
Autoilun suosio perustuu paitsi kuljetustarpeisiin myös nopeisiin liikenneväyliin ja helppoihin paikoituksiin. Aivan samoilla keinoilla voidaan lisätä myös pyöräilyn suosiota. Pyöräilyn laatureitit ja hyvät pyöräparkit helpottavat liikkumista, mutta ovat nopeammin toteutettavissa ja maksavat vähemmän.
Jo rakenteille olevat raideliikenteen ratkaisut tulevat muuttamaan totuttuja liikkumisen tapoja ja reittejä.Tärkeimmät liikenne- ja joukkoliikenneratkaisut tulee tehdä saumattomien matkaketjujen periaatteella. Kerta- ja kausilippujen rinnalle tarvitaan myös asukkaiden tarpeisiin joustavasti mukautuvia päivä- ja tuntikohtaisia maksutapoja.
Asumisesta ja kaupunkisuunnittelusta
Kaupungistuminen ja pääkaupunkiseudun vetovoima on asuntotuotannon rahasampo. Espoossa, kuten koko pääkaupunkiseudulla, asuminen on kallista. Työvoimapulasta kärsivien alojen palkoilla ei kyetä ostamaan asuntoja. On myös hyvätuloisten etu, että myös hoitajat ja varhaiskasvattajat pystyisivät asumaan Espoossa.
Myyjän etu on kaupata mahdollisimman vähän mahdollisimman kalliilla. Ostajan etu on saada mahdollisimman paljon mahdollisimman edullisesti. Myyjä vetää paljon pitemmän korren niin pitkään kun Suomessa liian vakiintuneelle rakennusliikevetoiselle asuntotuotannolle ei ole laajaa ostajavetoista rakennuttamisen vaihtoehtoa. Myyjän ja asuntosijoittajan etu on ylläpitää kysyntää suurempana kuin tarjontaa. Siksikin tarvitsemme kipeästi lisää asukaslähtöistä rakennuttamista. Määrällisten tavoitteiden rinnalla on edistettävä asumisen laadullisia tavoitteita. Rakennusvirheet ovat alan helmasynti. Espoon kaupungin strategiaan tulee sisällyttää asukasvetoisen rakennuttamisen tavoitteellista edistämistä. Toistaiseksi tällainen tavoite puuttuu.
Kaikilla kaupungin suuralueilla tulee olla mahdollisuuksia eri hintaiselle asumiselle. Täydennysrakentamisella ei saa kuitenkaan tuhota pienalueiden olemassa olevia ominaispiirteitä ja identiteettiä. Pienalueiden identiteetti on heikko, jos se muodostuu vain asuntojen tehotuotannosta. Historiallisten kerrostumien ja paikallisten perinteiden tulee näkyä. Pienalueiden omaleimaisuutta ja paikan henkeä tulee vahvistaa eikä heikentää.
Espoon kaupunkisuunnittelussa tulee tukea monipuolisia asumismuotoja, jotka vastaavat erilaisiin elämäntapoihin, elämänvaiheisiin ja varallisuustilanteisiin. Matala ja tiivis asuntorakentaminen on tehokas, mutta Espoossa liian vähän käytetty vaihtoehto kerrostalotuotannolle. Myös kohtuuhintaisen pientaloasumisen tulee olla mahdollista. Rivi- ja pientaloissa asuvien asuntokuntien osuus on Espoossa nyt 39%, suurin piirtein sama kuin maassa keskimäärin, mutta osuus on ollut tarjonnan puutteen vuoksi laskusuunnassa. Pientaloasumisen peruste ei saa olla pelkässä verokertymässä ja luksustaloissa.
Tiivistyvässä Espoossa ja asukkaiden erilaisissa elämäntapa- ja varallisuustilanteissa ei ole aina tarkoituksenmukaista rakentaa talokohtaisia autopaikkoja, vaan toteuttaa niitä mieluummin esim. kortteli- ja pienaluekohtaisina yhteispaikkoina, joiden käyttäjäksi voi liittyä ja erota joustavasti.
Tutkimusten mukaan vehreä ympäristö kannustaa liikkumaan. Liikkuminen on sitä runsaampaa, mitä vihreämpi ympäristö on ja alueiden vehreydellä on suora yhteys ihmisten terveyteen. Kaikilla ja kaikenikäisillä asukkailla tulee olla tarjolla luontokokemuksia metsissä, merellä ja järvillä ja virkistysreittejä lähellä kotia. Se edellyttää kaupungilta monimuotoisen luonnon vaalimista riittävän kokonaisina ehjinä ja katkeamattomina kokonaisuuksina asumisen lomassa. Luontokato etenee nopeasti ja arvokkaat ja harvinaiset luontokohteet tulee turvata suojelemalla. Toistaiseksi tavoitteet ovat olleet vaatimattomia ja rajoittuvat luontokadon hidastamiseen. Kunnianhimoisempaa olisi tähdätä monimuotoisuuden palauttamiseen ja edistämiseen.
Lähipuiston puute näyttäytyy konkreettisella tavalla juuri nyt Niittykummussa, jossa pienet tilkkumaisesti hajautetut yhteiset alueet on kaavoitettu läpiajoväylän varrelle liikenteen melualueelle ja jossa puistoa kaipaavan on oikeasti hakeuduttava ensin Gräsanojan varteen ja sitten sen kapeaa vartta myöten joko etelään Haukilahteen tai pohjoiseen Tontunmäkeen. Niittykummussa Haukilahdenkadun varrella kerrostalojen väliset pihat ovat rakennusten omaa runkosyvyyttä kapeampia. Kaupunkisuunnittelu on epäonnistunut.
Tarvitsemme Espooseen sellaista kaupunkisuunnittelua ja rakennuskulttuuria, joka perustuu asukkaiden tarpeisiin ja vuorovaikutteiseen aktiivisuuteen, antaa jokaiselle mahdollisuuksia elää inhimillisesti arvokasta elämää hyvässä, miellyttävässä ympäristössä, edistää hyvinvointia ja terveyttä, vastaaelämäntapojen moninaistumiseen ja tukee välittävien yhteisöjen muodostumista.
Kulttuuri tekee kaupungin. Ilman omaa kulttuuria Espoo olisi vain joukko Helsingin lähiöitä. Ammattimaisten taideinstituutioiden, vapaan taidekentän, festivaalitoiminnan ja taiteen perusopetuksen jatkuvalle kehittämiselle on taattava vakaa perusta. Taide- ja muiden harrastusten on oltava kaikkien ulottuvilla. Kaupunkikulttuuriin kuuluvat myös julkiset tilat, joiden tulee mahdollistaa entistä paremmin spontaanejakin tempauksia, kirpputoreja, ja omatoimisuutta.
Kulttuurin palveluverkko muodostuu kaupungin, yhdistysten, järjestöjen, säätiöiden, yhteistyötahojen, yritysten jaaktiivisten kuntalaisten toiminnan muodostamasta kokonaisuudesta. Palveluverkon tulee sisältää lähipalvelut, alueelliset palvelut ja kaupunkitasoiset palvelut. Osa palveluista voi olla myös seudullisia.
Hyvässä kaupungissa kattava ja elinvoimainen palveluverkko ja sen laadukkaat palvelut edistävät hyvinvointia ja oppimista tasa-arvoisella, terveys- ja hyvinvointieroja kaventavalla sekä lasten ja nuorten koulutus- ja harrastusmahdollisuuksia tarjoavalla valikoimalla.Hyvä kaupunki kannustaa kohtaamisiin, yhdessä tekemiseen, yhteisöllisyyden vahvistamiseen sekä oppimiseen ja itsensä kehittämiseen. Hyvässä kaupungissa asukkaat osallistuvat ja vaikuttavat yhdessä.
Kulttuuri ei synny hetkessä vaan kasvaa vähitellen. Siksi sen kasvualusta vaatii huolellista vaalimista. Espoossa on ollut sitkeitä ja näkemyksellisiä pioneereja.
Kirjastot
Suomalainen kirjastojärjestelmä on maailmankuulu ja Espoon kaupunginkirjasto erityisen ansioitunut. Kirjastojen yhteisenä yhteiskunnallisena tehtävänä on osallisuuden ja aktiivisen kansalaisuuden mahdollistaminen, kaikkien eri lukutaitojen edistäminen sekä kestävän kehityksen toteuttaminen. Kirjastot ovat jakamistalouden pioneereja. On hyvä, että kirjastopalvelut mahdollistavat kaupungin itse tuottaman toiminnan lisäksi espoolaisten asukkaiden, järjestöjen ja yritysten toimintaa.
On hyvä, että Espoon kaikilla viidellä suuralueella on kohta oma persoonallinen aluekirjasto. Tapiolassa se on jäänyt alueen kokoon ja suuralueiden tasavertaisuuteen nähden kuitenkin alamittaiseksi.
Matalan kynnyksen lähikirjastot ovat tärkeimpiä kulttuurin lähipalveluja. Lapset ja nuoret ovat tärkein käyttäjäryhmä ja saavutettavuus yhdenvertaisuuden toteutumiselle keskeistä. Lähikirjastojen omatoimisen käyttökonseptin ja laajojen aukioloaikojen avulla on saavutettu hyvä käyttöaste.
Kaupunginkirjaston toiminta ja tilat on turvattava jatkossakin.
Kulttuurin tilat ja paikat
Espoon kulttuuritilojen on mahdollistettava toiminnan ja tapahtumien järjestäminen monille erilaisille kulttuurin toimijoille, myös yksityisille ohjelma- ja tapahtumatuottajille ja kuntalaisten omatoimisuudelle. Espoonlahti on joutunut odottamaan omaa kulttuuritilaansa 1970-luvulta saakka. Alueellinen tasa-arvo ei edelleenkään toteudu. Espoon kaupunginteatteri tarvitsee teatteritilan, joka soveltuu myös muiden omaleimaisten teatterien ja kaupungin festivaalien näyttämöksi. Kaikille Espoon uusillekin asuinalueille tarvitaan sellaisia arkea tukevia toimitiloja, joiden toteuttamisella edistetään alusta asti asukkaiden juurtumista, paikallisten yhteisöjen syntymistä, yhteistä kanssakäymistä ja matalan kynnyksen harrastamista.
Espoossa on hyvä, että Kulttuuri- ja liikuntapolku KULPS! tarjoaa kaikille kaupungin koululaisille mahdollisuuksia osallistua kulttuuri- ja liikuntatoimintaan eri puolille Espoota. Jokainen koulu ja päiväkotikin on kulttuuritila.
Taiteen perusopetus
Taiteen ja kulttuurin merkitys on lapsille ja nuorille aivan erityisen moninaista. Luova toiminta tukee osallisuutta ja ryhmätyötaitoja. Taiteen tekeminen ja kokeminen tukevat ihmiseksi kasvamista ja empatian kehittymistä. Jokaiselle lapsella ja nuorella tulee olla viikoittainen mahdollisuus mielekkääseen ilmaiseen tai kohtuuhintaiseen harrastustoimintaan. Taiteilijoiden ja taidekasvatuksen ammattilaisten kanssa yhteistyössä toteutettu toiminta tukee varhaiskasvattajien ja opettajien työtä.
Espoossa kaupunki ei järjestä taiteen perusopetusta itse. Tilanne on kokonaisuuden hallinnan kannalta haasteellinen, sillä 12 000 oppilaan opetusta toteuttaa 20 erilaista ja eri kokoista oppilaitosta.Taiteen perusopetukseen on Espoossa paljon enemmän hakijoita kuin oppilaspaikkoja. Kasvavassa kaupungissa tarjontaa tulee jatkuvasti lisätä ja sovittaa eri taidelajien ja oppitasojen vaatimuksiin sopiviksi. Toimintatiloilla ja avustuksilla on jatkuva kasvun tarve.
Kaupunki on kesken
Espoossa on aktiivinen kulttuuriyhdistysten ja oppilaitosten verkosto, ansioituneita ammattitaiteilijoita, hieno festivaalitoiminta ja kansainvälisen tason keskeisiä kulttuuripalvelujen toteuttajia kuten Kaupunginkirjasto, EMMA, Kaupunginmuseo, Tapiola Sinfonietta ja Espoon kaupunginteatteri. Kaupungissa on saman aikaisesti myös merkittäviä puutteita.
Espoossa ei ole kollektiivisia, kaupungin asukkaat itsestään selvästi yhteen kerääviä paikkoja, joihin kokoontua juhlimaan uutta vuotta tai pitämään mielenosoitusta. Kaupunkisuunnittelu on kesken.
Jokaisella sivistyskaupungilla tulisi olla kulttuuriympäristöohjelma, arvokiinteistöstrategia ja arkkitehtuuripoliittinen ohjelma. Espoolta ne kaikki puuttuvat. Espoo on Suomen yhdeksästä suurimmasta kaupungista ainoa, jolla ei ole arkkitehtuuripoliittista ohjelmaa. Monet kaupungin itse omistamat arvokiinteistöt ovat käsittämättömässä rappiotilassa. Sivistyskaupungissa kulttuuriympäristön elävän vaalimisen ei pitäisi olla riippuvaista kulloisistakin poliittisista voimasuhteista.
Taide- ja kulttuurilaitoksilla on merkittäviä vaikutuksia aluetalouteen, keskustojen vetovoimaan, kaupungin imagoon ja asukkaiden hyvinvointiin. Kaupungin kannattaa rahoittaa kulttuuria ja taidetta ja osallistaa avustuksilla laajaa toimijaverkkoa. Kulttuuri on aivan liian arvokas asia rajattavaksi vain pienen budjetin kulttuuri- tai elinvoimalautakunnan asiaksi. Sivistyskaupungissa kulttuurin tulee olla kaikkien organisaatioiden yhteinen asia.
Espoo puhuu – Kulttuuri, tapahtumat ja kaupunkikulttuuri.
Espoon Vihreiden toukokuussa 2021 järjestämä virtuaalinen keskustelutilaisuus, jossa olen mukana panelistina. [Kesto 2:18:11]
Vuonna 2000 TV1:ssä esitettiin televisiosarjaa Raid. Fiktiivinen tarina perustui aikaisemmin Helsingin Sanomien rikostoimittajana ja tutkivana journalistina toimineen Harri Nykäsen saman nimisen rikosromaanin hahmoihin. Tapahtumapaikkana oli Espoon erikoistalousalue.
Fiktiiviset tarinat ovat parhaita silloin, kun niillä on kytköksiä todellisuuteen eikä Espoon nimeäminen erikoistalousalueeksi ollut vailla todellista taustaa.
Espoo kasvaa voimakkaasti ja rakentamisen markkinat ovat siksi Espoossa erityisen arvokkaat. Ei ole sattumaa, että kaupungin ykköspuolueen puheenjohtajat ovat toistuvasti kiinteistöliiketoiminnan ja rakennusteollisuuden toimijoita ja vaikuttajia. Kaikissa pääkaupunkiseudun suurissa kaupungeissa on ollut aika ajoin jopa tuomioistuimiin päätyviä kaavoituksen ja rakentamisen vyyhtejä, joiden taustalla on yleensä poliittisen eliitin, virkamieseliitin ja talouseliitin läheinen symbioosi.
Espoontauti
Julkisten menojen pitäminen kurissa on ollut aikaisemmin itseisarvo sekä oikeistoliberaaleille että -konservatiiveille. Espoon erikoistalousalueella asetelma on ollut kuitenkin 2000-luvulla aivan päinvastainen. Kuntalaki ei edellytä, että kunnan päätöksenteon tulisi perustua kunnan etuun ja poliittisten virkanimitysten avulla kaupungin toimeenpanevasta koneistosta onkin voitu muodostaa yhden puolueen edunvalvontaorganisaatiota. Näin on voitu vakiinnuttaa kulttuuria, jossa kaupungin omaisuuden tulee ensisijaisesti hyödyntää yksityistä elinkeinoelämää tai ainakin sen valikoitua eliittiä ja kaupunki maksaa kahdesti aina kun mahdollista.
Käänteentekevä pilotti luotiin 2000-luvun alussa Keski-Espoon uimahallin ja Kuninkaantien lukion tilahankkeella. Siinä kaupunki maksaa esim. graffitien poistosta 25 vuoden ajan jatkuvaa hintaa eikä todellisten kustannusten mukaan. Uimahallin pääsylippu maksaa kuntalaisille kaikissa uimahalleissa saman hinnan, mutta summa, jolla kaupunki kustannuksia kompensoi, on Keski-Espoon uimahallissa huomattavan paljon kalliimpi kuin kaupungin itse omistamissa uimahalleissa. Kaupungin viranhaltijaorganisaatiossa syntyi 2000-luvun alussa kaksi käsitettä, värisuora ja espoontauti. Värisuora tarkoittaa valmistelutyön ja päätöksenteon keskittymistä yhden puolueen haltuun. Espoontauti tarkoittaa, että myyjän etu on tärkeämpi kuin ostajan eli kaupungin etu. Sen jälkeen huonoista, siis ylihintaisista, sopimuksista on tehty kaupungin toistuva arkipäiväinen tapa.
Menestyvät yritykset ovat yhteiskunnan hyvinvoinnin perusta ja kunnan kannattaa tietysti tukea yksityisen elinkeinoelämän toimintamahdollisuuksia, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Jatkuvat ylilyönnit tulisi karsia ja muistaa myös ostajan etua. Helppo raha laiskistaa.
Kaupunki maksaa kahdesti
Kasvavalla kaupungilla on myös hyötyä kasvustaan. Pienillä ja taantuvilla paikkakunnilla jokainen koulukorjaus tarvitsee väliaikaisen väistötilan, joka on kunnalle ylimääräinen kustannus. Väliaikaiset siirtokelpoiset tilat ovat erityisen kalliita vuokrata, koska niiden kustannukset tulee maksaa lyhyessä ajassa takaisin. Kasvavassa kaupungissa uusi välttämätön koulu voi toimia ensin vanhemman peruskorjattavan koulun väistötilana ja palvella sen jälkeen kaupungin uusia koululaisia ja opiskelijoita. Yksi investointi riittää kahteen tarpeeseen, kunhan ajoitus on oikea. Espoossakin kannattavimmat, mutta liian harvat kouluinvestoinnit on toteutettu tällä periaatteella.
Tarpeellisia hankkeita viivästyttämällä Espoo on saatu maksamaan kahdesti. Väliaikaisista kouluista koituu asukkaille tarpeettoman suuri lasku samalla kun rahalla olisi muutakin käyttöä.
Hukkainfra
Hukkainfra – tarpeeton kunnallistekninen rakentaminen – heikentää kunnan taloutta, mutta hyödyttää maanrakentajia. Kuvassa näkyvät Suurpellon 10 milj. euroa maksaneet Henttaankaari ja Sanakatu kiertävät Suurpellon ikuisesti rakentamistaan odottavia suurkortteleita.
Espoossa liian monet kunnallistekniset investoinnit ovat hukkakäytössä samalla kun aika rapauttaa niitä. Keskeneräisillä, toistensa kanssa kilpailevilla aluerakentamisprojekteilla yksityiset palvelut viipyvät kannattavuuden puuttuessa ja julkistenkin palvelujen kehittämiselle on pitkäaikaista kiusaa. Julkisen liikenteen yhteydet ja vuorovälit jäävät odottamaan suurempia matkustajavolyymeja.
Espoo liikkuu – mutta mihin suuntaan
Liikuntajohtaja Martti Merra kertoi Länsiväylä-lehdessä 7.11.2020 olevansa huolissaan liikunnan harrastamisen hinnasta Espoossa. ”Kaikilla lapsilla ja nuorilla ei ole sen vuoksi mahdollisuuksia aloittaa ja jatkaa harrastustaan. Tilanne uhkaa pahentua. Harrastaminen ei ole enää tasapuolisesti mahdollista.”
Huoli on aiheellinen ja syy selvä. Kaupunki on harjoittanut johdonmukaisesti politiikkaa, jossa liikunnan tiloja toteutetaan tietoisesti väestönkasvua hitaammin, jotta alalle saadaan luotua kasvava tila yksityisille markkinoille. Suurimman hinnan tästä politiikan linjasta maksavat lapsiperheet.
Velka ja veroprosentti
Espoon kaupunkikonsernin lainakannan ennuste on noin 5,4 miljardia euroa 2024. Jokaista työikäistä 20-60-vuotiasta espoolaista kohti se tarkoittaa tuolloin lähes 30 000 euroa.
Jos kaupunki mitoittaa vuositulonsa ja -menonsa saman suuruisiksi, se voi aloittaa seuraavan vuotensa vapaammin puhtaalta pöydältä. Espoon erikoistalousalueella veroprosentista on tehty kaupunginjohtajien kauneuskilpailu ja kulissi, jonka takana kaupunkikonsernia on voitu systemaattisesti velkaannuttaa. Velka on ollut keino sitoa menot jo etukäteen, jolloin päättäjille jää vähemmän päätettävää. Vähemmän päätettävää tarkoittaa vähemmän demokratiaa.
Espoossa Länsimetron miljardihanke on suurin yksittäinen investointikustannus. Kalliissa ja pitkäaikaisessa investoinnissa, jossa myös hyödyt ovat pitkäaikaisia, kustannuksetkin kannattaa jakaa pienemmiksi pitkäaikaisiksi kustannuksiksi, mutta Espoon erikoistalousalueella kaupunkikonsernin velkaan kuuluu paljon muutakin.
Säästöohjelma on laaadittu huonosti
Espoon kapeakatseinen säästöohjelma on asukkaiden näkökulmasta ikävää luettavaa: leikkauksia opetuksessa, varhaiskasvatuksessa, kirjastoissa, katujen kunnossapidossa, puistojen ylläpidossa ja reittien rakentamisessa.
Säästöohjelma on huono, koska sitä ei ole kirjoitettu asukkaiden näkökulmasta, vaan turvaamaan yksipuolisten ideologisten kustannusten jatkuminen.
Mikään ei muutu, ellei valtuuston ja kaupunginhallituksen enemmistö aseta asukkaiden etua etusijalle. Muutos tarvitsisi uudet päättäjät.
Hyvä kaupunki tuntee historiansa, sovittaa sen nykypäiväänsä ja antaa samalla mahdollisuuden tulevaisuudelle.
Toisen maailmansodan aikana kulttuuriperintöä tuhottiin laajasti ja siksi Haagissa tehtiin 1954 UNESCO:n yleiskokouksen hyväksymä humanitaarinen yleissopimus, jonka tavoitteena on kulttuuriomaisuuden suojelu aseellisessa selkkauksessa.
Aseelliset selkkaukset eivät ole ainoa uhka kulttuuriperinnön säilymiselle. Kaikki vanha voidaan raivata tieltä silloin kun uusi valtakulttuuri haluaa nostaa itsensä entisen yläpuolelle ja arvottaa oman aikansa entisten edelle.
Karhusaari
Tullessani Espoon kaupungin palvelukseen 1996, sain ensimmäiseksi tehtäväkseni tutkia Espoon kaupungin 1980 omistukseensa hankkiman suojellun Karhusaaren kunnostamisen ja käytön mahdollisuuksia.
1890-luvulla Sinebrychoffin huvilakäyttöä alun perin palvelleet uusrenessanssityylinen päärakennus, jääkellari ja hevosmiehen talo olivat käytössä ja savuriihikin kalastusyrittäjälle vuokrattuna varastona. Pienoismaatilaa palvelleen puutarhurin asuintalo sekä talousrakennukset –talli, navetta, meijeri, sikala, kanala, viljamakasiini, mankeli, mylly, valjashuone, vaja ja vaunuliiteri – olivat hajoamispisteessä. Niistä ei ollut edes käyttökelpoisia piirustuksia. Palaneesta kasvihuoneesta oli näkyvissä kivijalan jäänteet. Tuulelta suojattua hyötypuutarhaa pystyi tuskin enää hahmottamaan. Pari rakennusta onnistuttiin kunnostamaan ja ottamaan käyttöön.
Nyt, 25 vuotta myöhemmin, tilanne on edelleen sama ellei pahempi. Talousrakennusten ja hyötypuutarhan kunnostamisesta ja palauttamisesta ei ole tietoakaan. Jos yksityinen omistaja jättäisi suojeltua kulttuuriympäristöä heitteille, se saisi viranomaisilta toistuvasti toimenpidekehoituksia, mutta julkinen omistaja ei ainakaan Espoossa muistuta itseään.
Koska kaupunki ei osoita tarvittavaa aktiivisuutta, kuntalaiset perustivat 2019 poliittisesti sitoutumattoman Pro Karhusaari -yhdistyksen hallinnoimaan kuntalaisaloitetta Karhusaaren kulttuuriperinnön ja virkistysalueen kunnostamiseksi ja säilyttämiseksi jälkipolville.
Träskända
1700-luvulta periytyvän Träskändan kartanon nykyiset rakennukset ja kartanopuutarha ovat olleet Espoon kunnan omistuksessa 1923 alkaen. 1921 valmistunut kartanon päärakennus, 1820-luvun viljamakasiini ja ns. Piparkakkutalo, työväenasunnot ja mm. aikanaan ranskalaisten ja saksalaisten puutarhurien rakentama maisemapuisto muodostavat valtakunnallisesti merkittävän kulttuurihistoriallisen ympäristön. Kartanopuisto on luonnonsuojelualuetta. Kartano on suojeltu.
Kaupunki on pitänyt kunnostusta kipeästi tarvitsevan kartanon tyhjillään ja suljettuna vuodesta 2005 lähtien.
Träskändan kartanon pelastamiseksi on perustettu 2017 Träskändan kartanon ystävät ry, jotta kartano kunnostettaisiin kuntalaisille avointa kulttuurihistoriaan sopivaa toimintaa ja palveluja varten. Kartanon pelastamiseksi on tehty myös kuntalaisaloite 2018.
Tapiolan uimahalli
1965 valmistunut Tapiolan uimahalli on osa valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä ja suojeltu asemakaavalla. Uimahalli on ollut suljettuna ja poissa käytöstä vuodesta 2016 alkaen. Joulukuussa 2018 kaupunki ilmoitti suunnittelevansa uimahallin purkamista.
Uimahallin korjaamiseksi avattiin kuntalaisaloite 2019. Europa Nostra Finland valitsi samana vuonna Tapiolan uimahallin Suomen uhanalaisimmaksi kulttuuriperintökohteeksi. Kaupunginmuseon mukaan uimahalli tulee korjata alkuperäiseen käyttöönsä suojelumääräysten edellyttämällä tavalla. Jos uimahalli vielä korjataan, siellä uidaan aikaisintaan 2024.
Kaupungintalo
Espoon hallinnollisessa keskuksessa on vielä tallella Pakankylän kartanolta 1889 siirretty Espoon pitäjäntupa, 1933 rakennettu kunnan- ja kauppalantalo ja 1971 rakennettu kaupungintalo.
Terverunkoinen, moneen uuteen käyttöön edelleen soveltuva kaupungintalorakennus jätettiin tyhjilleen 37-vuotiaana 2008 ja sai purkupäätöksen arvovaltakysymykseksi muodostuneen eipäs-juupas -kiistelyn tuloksena 47-vuotiaana 2018.
Pro Espoo ry ja Keski-Espoon seura ovat pyrkineet estämään purkamisen.
Pitääkö olla huolissaan
Hyvä kaupunki tuntee ja tunnustaa historiansa ja säilyttää sen arvokkaimmat osat hyvässä kunnossa tuleville sukupolville. Nykyinen valtarakenne haluaa kuitenkin raivata menneen omalta tieltään. Kaupunki on saanut tässä mainitut ja monet pienemmät rakennukset rapistumaan jättämällä ne heitteille. Ränsistyneinä rakennukset saadaan näyttämään arvottomilta. Hylätyt autiorakennukset kohtaavat myös ilkivaltaa.
Koska kaupunkilaisten yhteistä omaisuutta pidetään heitteillä eikä edes suojelustatus turvaa Espoon arvokohteita, on syytä olla vakavasti huolissaan.
Espoon kaupunkirakenteen ja asukkaiden elinympäristön 2000-luvun muutosta on johdettu aluerakentamisprojekteilla vuodesta 2002 alkaen. Aluerakentamisprojekteissa sovitetaan yhteen mm. kaavoituksen keinoin tapahtuvaa kaupunkisuunnittelua, asemakaavoihin perustuvaa kunnallistekniikan rakentamista, rakennusliikevetoista asuntorakentamista, sijoittajavetoista liikerakentamista ja kaupan keskusliikkeiden omaa kaupunkisuunnittelua.
Kaavoitus-, tontinluovutus-, suunnitteluvaraus- ja kadunrakennuspäätökset tehdään demokraattisilla lautakuntien, kaupunginhallituksen ja valtuuston päätöksillä, mutta aluerakentamisprojektit eivät ole demokraattisesti johdettuja. Taannoinen teknisen ja ympäristötoimen toimialajohtaja neuvoi rakennusliikkeitä ja sijoittajia: ”Pyytäkää yksi kolmasosa enemmän kuin tarvitsette siltä varalta, että päättäjät ryhtyvät hankaliksi”.
Aluerakentamisprojektit on muodostettu pääasiassa suuralueiden mukaan.
Länsimetron kehityskäytävän tiivistämiseksi toimivat Tapiolan suuralueen Tapiolan-Otaniemen-Keilaniemen kehittämisprojekti, Niittykummun projekti, Matinkylä-Olarin Suur-Matinkyläprojekti ja Kaitaan-Finnoon-Espoonlahden- Kivenlahden-Kiviruukin-Saunalahden laaja Suur-Espoonlahden projekti.
Rantaradan kehittämiskäytävä muodostuu Leppävaaran suuralueen, Keran, Espoon keskuksen ja Kauklahden aluerakentamisprojekteista. Kuvassa Leppävaaran Perkkaa huhtikuussa 2021.
Suur-Matinkylään kuuluvan Suurpellon aluekehittämisprojekti ei kuulu kumpaakaan edellä mainittuun raideliikenteen kehityskäytävään.
Aluerakentamisprojektien asukastavoitteet ovat yhteenlaskettuna merkittävästi – 70 000 … 100 000 asukkaan verran – suurempia kuin kaupungin viralliset väestöennusteet ja -tavoitteet. Nämä projektit siis kilpailevat toistensa kanssa eivätkä ne kaikki pysty koskaan toteutumaan täysimääräisinä. Samalla rakennusliike- ja sijoittajavetoisen asuntorakentaminen kulttuuri pitää huolen siitä, että asuntojen kysyntä pysyy aina suurempana kuin tarjonta. Aluerakentamisessa on toistuvasti arvioitu tulot todellisuutta nopeammiksi ja menot todellisuutta hitaammiksi. Mm. edellä mainittujen syiden seurauksena jossain vaiheessa nämä projektit kasvattavat aiempien rakentamistavoitteidensa volyymiä ja samalla aikaisemmat kaupunkiympäristötavoitteet saavat kyytiä. Esimerkiksi Tapiolan keskustassa uusi asuntorakentaminen ei olekaan jäänyt vanhan Keskustornin kruunuterassia matalammaksi. Rakentaminen tunkeutuukin paikoille, jotka eivät ole olleet näkyvissä aikaisemmissa suunnitelmissa. Vuosikymmenien mittaisissa aluerakentamisprojekteissa osa tavoitteista jää jo lähtökohtaisesti toteutumatta ja uusiakin tavoitteita syntyy ajan mittaan aikaisempaan kokonaisuuteen sovitettaviksi.
Uusien alueiden ja korttelien asukkaat eivät voi osallistua, koska heitä ei vielä tunneta. Asuntoja ei rakenneta niiden todellisille asukkaille ja markkinatutkimusten tekeminen ja tulkinta jääkin rakennusliikkeille.
Espoon poliittisen ohjauksen ylimpänä periaatteena on ollut, että antaa kaikkien kukkien ja rikkaruohojenkin kukkia ja antaa markkinoiden itse vapaasti päättää koska ja minne ne haluavat Espoossa rakentaa. Tämä periaate johtaa moniin kalliiksi tuleviin haittoihin.
Aluerakentamisen projektit venyvät. Verorahoilla kustannettavat kunnallistekniset investoinnit ovat hukkakäytössä samalla kun aika rapauttaa niitä. Kadut ja muu kunnallistekniikka saattavat ennättää ensimmäiseen peruskorjausikäänsä, ennen kuin ovat olleet päivääkään kunnollisessa käytössä. Yksityiset palvelut viipyvät kannattavuuden puuttuessa. Julkiset palvelut joutuvat tasapainottelemaan epävarman tulevaisuuden edessä. Julkisen liikenteen yhteydet ja vuorovälit ovat pitkään puutteellisia. Raskas työmaaliikenne, melu ja pöly haittaavat ensimmäisten uudisasukkaiden arkea turhan monin paikoin turhan pitkään.
Miksi demokraattinen päätöksenteko ei voisi luoda kaupungin aluerakentamiselle pelisääntöjä, joilla uusi aluekokonaisuus olisi rakennettava edes 60- tai 65-prosenttisesti valmiiksi, ennen kuin sen viereen aletaan rakentaa kilpailevaa muuta asuntorakentamista? Esimerkkinä Suurpelto ja sen viereisten alueiden kaavoittaminen.
Olisi suureksi eduksi, että demokraattinen päätöksenteko ja siihen kuuluva keskustelu ja vaikutusten arviointi voisi olla vahvemmin mukana aluerakentamisprojektien keskinäisessä koordinoinnissa ja priorisoinnissa.
Espoolla on Rantaraitin lisäksi toinenkin aarre, Espoonjokilaakso.
Espoonjoen sekä Glimsin- ja Glomsinjokien muodostama jokilaakso ulottuu noin 16 km matkan lounaasta koilliseen Kirkkonummen naapurista Espoon halki Vantaalle. Sen varrella ja vieressä on sekä valtakunnallisesti että paikallisesti arvokkaita luonto-, historia- ja kulttuurikohteita. Nämä etapit yhdistämällä voidaan luoda Rantaraitin veroinen kaupungin poikki johtava reitti, Espoonreitti. Lasilaakson tuntumassa Rantaraitti ja Espoonjokilaakson reitistö voivat liittyä toisiinsa.
Jokisuu on vielä osaksi luonnontilainen, osaksi vanhaa kulttuurimaisemaa. Kauklahden-Lasihytin kohdalla joenvarsi voi tarjota lähitulevaisuudessa tihentyvälle yhdyskunnalle puistomaisen virkistysalueen. Myös Espoon keskuksessa Tuomiokirkon ja entisen Kirkkojärven paikalla omailmeiselle puistomaiselle joenvarren virkistysalueelle on tervetullutta käyttöä. Keski-Espoon urheilupuisto tarjoaa jo nyt sekä nähtävää että mahdollisuuksia pysähtyä vaikkapa beachvolleyn pariin. Kirkkojärven jälkeen, Turunväylän pohjoispuolella, jokilaakso levittäytyy avoimeksi, vielä hyödyntämättömäksi maisemaksi. Järvenperän-Lähderannan alueella on ruovikkoja, rantaniittyjä ja Laaksolahden kehitettäviä ulkoliikuntamahdollisuuksia. Jupperin rannat antavat mahdollisuuden Pitkäjärven melonta- ja venepaikoille, kunhan lähiasukkaiden rauha turvataan.
Pääreittiin voidaan liittää paikallisia luontopolkuja ja näköalapaikkoja. Keskiajalla syntynyt vanha Kuninkaantie on vielä läsnä useassa paikassa. Hienoja etappeja ovat Bembölen kahvitupa, Träskändan kartanopuisto ja Glimsin museoalue. Espoonjokilaakson reitistön vetovoimaa ja palveluja monipuolistaisi Träskändan kartanon hyödyntäminen kävijäkeskuksena, jollaisen myös Glimsin talomuseo kasvavia vierailijamääriään varten tarvitsee. Siinäpä uudelle suomalaiselle puurakentamiselle ja arkkitehdeille hieno tilaisuus!
Mistä muualta kuin Espoosta löytyy Espoonjokilaakson veroinen mahdollisuus?
Espoonjokilaakson kaltaisen laajan teemakokonaisuuden edistäminen tarvitsee kaupungin organisaatiossa koordinointia. Asemakaavoitus kuuluu yhdelle virastolle, reittien rakentaminen toiselle, palvelujen koordinointi kolmannelle, historiallisten kulttuurikohteiden ymmärtäminen neljännelle ja luontokohteiden ymmärrys viidennelle. On myös vastakkaisia pyrkimyksiä ja asuin- ja muu rakentaminen kilpailee reitistön kanssa samoista paikoista. Visiot eivät toteudu ilman koordinoivaa projektia.
